Hetki supikoiran kanssa

Olen pikkutytöstä lähtien liikkunut luonnossa, joista viimeiset kymmenen vuotta kamera mukanani. Kuvatessa istun, seison tai makaan metsässä, kalliolla, kajakissa tai veneessä, usein piilossa tai naamioituneena, useita tunteja aamuvalon ensi hetkissä tai illan viimeisissä. Odotan, että joku tulisi. Usein juuri hän, jota olen tullut odottamaan, ei tule, mutta odottamisen hetkistä on tullut merkityksellisiä ympäristöön laskeutumisen näkymättömiä, huomaamattomia rituaaleja. Kokemus oman ruumiin mitoista, laajuudesta ja pehmeydestä vahvistuu. Tietoisen mielen oppima ”pyrkimisen asenne” ja toiveet hiljenevät. Ainakin välillä. Ympäröivä maailma alkaa avautumaan yllättävillä tavoilla.

Istun rannassa iltavalossa merenlahdella odotellen syysmuuttoon valmistautuvien lintujen siirtymistä kuvausetäisyydelle tai lähtöä yöpymispaikalle syvissä sävyissä hohtavaa iltataivasta vasten.

Viereeni ilmestyy metsän kätköistä pieni supikoiran pentu. Ihmisen sähläämisen vuoksi, vainottu lainsuojaton. Japanin kansalliseläin. Tajuan hetken ainutlaatuisuuden. Keskityn hellyyteen, jotta en kiihtyisi ja innostuisi tavalla, jossa alan ”metsästää kuvaa”, joka kokemukseni mukaan pilaa tällaiset kohtaamiset luonnonvaraisten eläinten kanssa. Tunteet ovat ruumiin puhetta, ne ovat yhteistä kieltä ja tulkittavissa lajirajoja rikkoen. Istun vain ja pentu kertoo surumielistä tarinaansa. Ehkä emo on mennyt.

Hitaasti nostan kännykän muistoa varten. Sitä ei saa nostaa kasvojen eteen. Kasvot ovat luottamuksessa tärkeät. 

Tämä pieni video supikoiran pennun läheisyydestä sykähdyttää edelleen. 

Laskeutumisissa ihmisen silmiltä usein piilossa olevat luonnon tapahtumat alkavat näyttäytyä. Villieläinten emotionaaliseen ilmaisuun ei liity kehollisia pidäkkeitä, hämäyksiä, kuten ihmisellä. Ihmisellä liittyminen yhteiskuntaan vaatii kykyä säädellä tunteita ja ilmaisua. Tämä toimii keinona saada riittävää hyväksyntää ja luoda turvallisia puitteita vuorovaikutukselle toisten kanssa.

Psykodynaamisen psykoterapeutin rooliin kuuluu perinteisesti pidättyvyys. Tähän on hyvät teoreettiset perusteet. Näinä aikoina, kun julkisesti asioita voi ilmaista ääneen esimerkiksi somessa lähes rajattomasti, on tuntunut tästä roolista käsin usein siltä, että suuni on suljettu myös työn ulkopuolella, julkisessa keskustelussa. Näillä avautumisilla voi olla vaikutusta asiakassuhteisiin.

Haluan korostaa, että mikään sanomani ei ole koko totuus, jos totuus ollenkaan. Se mitä näissä tulevissa blogeissa kirjoittelen, on kuin pitkään leivinuunissa kypsynyt pataruoka.

Terapeutille on aina asiakkaan tiedostamattomassa mielessä jonkinlainen rooli, terapian edetessä muuttuva sijoitus, ja tähän liittyvien merkitysten tutkiminen on psykodynaamisen terapian olennainen osa. Harkittu pidättyvyydestä luopuminen saattaa kaventaa näille sijoituksille tarjoutuvaa tilaa. Monet psykoterapeutit viihtyvät julkisuudessa näinä päivinä, ja tuovat arvokkaita asioita keskusteluun. Nyt siis pienimuotoisesti blogissani myös minä, pitkän kliinisen uran tehnyt psykoterapeutti ja ryhmäpsykoanalyytikko.

Haluan korostaa, että mikään sanomani ei ole koko totuus, jos totuus ollenkaan. Se mitä näissä tulevissa blogeissa kirjoittelen, on kuin pitkään leivinuunissa kypsynyt pataruoka. Ainekset koostuvat oman elämäni varrella liittyvistä merkityksellisistä hetkistä luonnossa, dialogiin pyrkivistä kohtaamisista ihmisten kanssa, minua ajatuksillaan koskettaneiden teoreetikkojen ja filosofien tavasta hahmottaa maailmaa, juuri minun elämäni kokemuksista ja kokemuksellisuudesta. Valokuvat ovat jälkiä, jälkiä hetkistä, joita on ollut, mutta jotka ovat jo menneet. Ne kannattelevat kertomuksia.

Leivinuunissani, joka tässä symboloi kokevaa, aistivaa ruumistani, nämä ainekset muhivat tarvitsemansa ajan ja valmistuvat ajallaan juuri minun elämäni näköisenä yhdistelmänä. Jonkun toisen leivinuuni ja ainekset ovat aina toisenlaisia.

Blogeissani pyrin tuomaan esiin elämän kauneutta, joka meillä on. Myös kauheutta, joka seuraa varjoissa. Kauheus syntyy yhteyden katkeamisesta, omaan itseen ja/tai ympäristöön, syystä tai toisesta ja kykenemättömyyden kokemuksesta sen palauttamiseen – toivottomuudesta.

Kauheus saattaa olla tässä liioiteltu sana, mutta jos joudumme elämään ympäristössä tai yhteisössä, joka ei salli luonnollista vuorovaikutusta, katkaisee sen tai jopa sulkee toisen suun, jotta oma totuus muuttuisi enemmän todeksi, on mahdollisuus kauhuun. Kauhu aiheuttaa pahoinvointia, sairauden oireita, vallan väärinkäyttöä ja väkivaltaa.

Syynä kohtaamattomuuteen voi olla se, että emme ymmärrä toisen ihmisen kokemusmaailmaa tai kieltä tai sijoitamme häneen oman kokemusmaailmamme pohjalta vääristyneitä merkityksiä. Lähtökohtia ymmärtämiselle ei ole, jos kuvittelemme omistavamme totuuden.

Palaan supikoiran pennun kohtaamiseen. Kohtaamisen taso on kokemuksellinen, ja kieli ruumiinkieltä. Tämä on lähtökohtana myös aidolle dialogille ihmisten välillä.

Kauneus on liittymistä. Liittymistä aistillisesti maailmaan, joka tuo kokemuksen kuulumisesta. Se on toivoa. Yksilötasolla ajatusten ja erityisesti tunteiden dynaamisesta yhdistymisestä omaan ruumiilliseen kokemukseen. Kokemukselliseen liittymiseen omaan ruumiiseen ja sen vuorovaikutukseen ympäristön kanssa jossa elämme.