Surun voima

Helteisenä aamuna vahingoittunut haahka tekee kuolemaa. Sen rinnalle ilmestyy nuori hylje.

Hylje lähestyy haahkaa varoen. Sen katseesta on tulkittavissa hämmästystä ”miksi lintu ei lähde lentoon? ”. Hylje ei näytä millään lailla pyrkivän vahingoittamaan sitä. Se sukeltaa linnun alle ja yrittää nostaa sitä ilmaan. Se pyörii linnun ympärillä koomisen näköisesti. Lopulta se jää katsomaan rauhallista lintua hämmentyneillä, surumielisillä hylkeen silmillä.

Nuo hetket avomerellä, missä taivas ja meri sekoittuvat, osuivat isäni elämän viimeisiin päiviin muutamia vuosia sitten.  Pysähtyneeseen aikaan kuolevan vierellä.

Tuntemukseni viimeisistä yhteisistä hetkistä sairaalahuoneessa oli, että emme enää  kokeneet huoneen seiniä, koimme vahvasti jotain muuta. Tilaa, mihin voin helpoimmin palata edelleen avomerellä. Sekin on yhtaikaa aikaa turvallinen ja pelottavalla tavalla hallitsematon ja tuntematon.

Surusta lopullisen luopumisen äärellä

Surulle on antauduttava ja usein se vain koputtelee epämääräisenä ahdistuksena. Menetyksen hetkellä sen voima kuitenkin murtautuu kysymättä.

Se voima on suuri. Suru on kuin alusta asti,  ja aina, sisälläni vellonut meri, jonka olemassaolosta tulen tietoiseksi elämän ja kuoleman rajapinnoilla. Isäni viimeisien päivien, hiljaisuus ja rauha, olivat sen kokemiseen kaunis ja kannatteleva maisema.

Menetykseen liittyvällä surulla on myös kumppani, kiitollisuus. Surulle antautuminen nostaa kiitollisuuden hyökyaallon. Elämässäni on surtavaa, koska siinä on kauneutta, rakkautta, jonka tulen menettämään.

Syvään, menettämiseen liittyvän surun osana on peruuttamaton tapahtumien lopullisuuden hyväksyminen. Menettäminen on laaja käsite. Se on tilanne tai tapahtuma, jossa kuva omasta maailmastani muuttuu pysyvästi.

Tuttu maailmankuva murentuu, muuttuu ja lopulta on astuttava eteenpäin. Syvän surun jälkeen kaikki ei palaa ennalleen.

Symbolien merkityksestä

Saattohoidon päivistä on muitakin kuvia kuin valokuvat hylkeestä ja linnusta; mielikuvia.Isän käsi kädessäni. Lehmuksen oksien siivilöimän valon leikki seinällä. Suuren kellon sekuntiviisarit tahdittamassa kohti lähestyvää eroa.

Ihmisen mieli tarvitsee kokemuksille symboliikkaa. Se auttaa sisäistämään ja sitomaan tunteiden aiheuttamaa valtavaa sisäistä liikettä. Symbolit muistuttavat ja herättävät kehonmuistia myös kokemuksista johon ei merkityksellisyydestään huolimatta ole helppo palata.

Symboli liittää yhteen tutun ja tuntemattoman jättäen avaran tilan myös tiedostamattomalle ja ruumiilliselle kokemiselle

Symboli merkitsee sen kreikkalaisen peruskäsitteen, verbin symbaillein, mukaan yhteen liittämistä. Symboli liittää yhteen tutun ja tuntemattoman jättäen avaran tilan myös tiedostamattomalle ja ruumiilliselle kokemiselle.

Symbolit tukevat ja kannattelevat emootioiden kokemista sitoen energiaa, joka muuten saattaisi muuttua, pysähtyneenä tai liian rajuna, fyysisiksi ja psyykkisiksi oireiksi. Kliinisessä masennuksessa kokemuksellinen suru ei tule tunnistetuksi. Sen tilalla on tuska, syvä kärsimys, jonka jakamiseen ei löydy keinoja. Psykoottisissa tiloissa puolestaan mielikuvat pirstoutuvat eivätkä tunteet löydä enää realiteetteihin perustuvaa kiinnittymispintaa.

Symbolit voivat olla kuvia, tarinoita, musiikkia. Niiden avulla voimme jakaa kokemuksia toisten ihmisten kanssa. Ne ovat askelmia kohti kokemuksellista tunteiden jakamista ja turvallisuutta lisäävää liittymistä toisiin selittelyn ja fraasien alla.

Suru ja viha

Psykoterapia on yksi vuorovaikutuksen muoto, joka voi toisinaan syvimmillään auttaa surun löytymiseen ja sen turvalliseen kokemiseen. Suruun siitä, että olen elämässäni kohdannut liian paljon menetyksiä, vaille- ja yksinjäämistä, kohtuutonta kuormaa, kipua ja väärinkohtelua.

Lähes aina tunnetyöskentelyn edetessä voimakkaan surun esteenä on kokemus vihasta. Siihen liittyen syyllisten etsiminen, hyvityksen vaatiminen ja katkeruus tai vetäytyminen. Näihin voi liittyä tarkoituksenmukaisiakin motiiveja, menetyksen hetkeen liittyviä rajojen vetoja ja ylityksiä,  joiden työstäminen on tärkeää. Kuitenkin pitkittyessään viha on suojaamassa yksilöä tai yhteisöjä surun kokemukselta.

Vihan kokemuksen sietäminen ja tarkoituksenmukainen ilmaiseminen, ja läpikäyminen ilman tuhoamista on suurin emotionaalinen haaste niin ihmisyksilöille kuin -yhteisöille. Sen kokeminen ja käsittely on eri asia kuin sen ”purkaminen” tai torjuminen välinpitämättömyyden verhoon. Tähän palaan erillisessä kirjoituksessa.

Skitsoparanoidinen- ja depressiivinen positio

Suru on yksi voimakkuudessaan vaikeimmista tunteista. Tunteiden patoaminen ja kieltäminen voivat aiheuttaa yksilöissä ja yhteisöissä ahdistuneisuuden lisääntymistä.

Meillä ihmisillä on keinoja, joilla pyrimme sitomaan ahdistusta ajatusten ja toiminnan tasolla.

Yksi psykoanalyyttisen ajattelun merkittävimmän kehittäjän, tienraivaajan objektisuhteiden teorialle,  Melanie Kleinin (1882-1960) käsitteet skitsoparanoidinen-  ja depressiivinen positio, kuvaavat eri kehitysvaiheita lapsen mielensisäisten objektisuhteiden maailmassa. Nämä käsitteet saattavat helpottaa ymmärtämään yksilöiden ja yhteisöjen käytöstä.

Skitsoparanoidisessa positiossa maailma on mustavalkoinen

Skitsoparanoidinen positio, joka on vallalla ensimmäisenä elinvuotena tarkoittaa yksinkertaistettuna mustavalkoista suhtautumista maailmaan ja sen objekteihin. On selkeästi erotettava hyvä ja paha.

Tästä syntyy vauvan tarve  ja vaatimus kokea hoivan katkeamattomuus. Vauvalla on tarve pitää äitiä (hoivaa) jatkuvasti saatavilla kokeakseen olonsa turvalliseksi , erillisyyden ja oman ruumiin rajojen ollessa vielä kehittymässä.

Depressiivisessä positiossa tarve kontrolloimiseen ja objektin ”omistamiseen” vähenee

Klein piti depressiivisen position saavuttamista tärkeänä kypsyysasteena, joka kehittyy yleensä toisen elinvuoden aikana.  Tähän liittyvä kyky surra on saavutus. Sen mahdollistaa lapsen kokemus itsestään erillisenä ihmisenä.

Depressiivisessä positiossa pystytään yhdistämään ”hyviä” ja ”huonoja” objekteja niin sisäisessä kuin ulkoisessa maailmassa. Objektit säilyvät sisäisessä maailmassa turvallisina riittävän hyvän hoivan myötä, vaikka ne aiheuttavat myös pettymyksiä. Tarve kontrolloimiseen ja objektin ”omistamiseen” vähenee.

Positioiden edestakainen liike luovuuden edellytyksenä

Toinen merkittävä psykoanalyysin ja erityisesti ryhmäpsykoanalyysin kehittäjä psykoanalyytikko Wilfred Bion (1897-1979) syvensi Kleinin  käsitteitä ja toi niihin laajempia näkökulmia. Bion näki skitsoparanoidisen- ja depressiivisen position jatkuvan edestakaisen liikkeen elintärkeänä läpi elämän jatkuvana kykynä eikä niinkään lopullisena askelmana positiosta toiseen.

Hänen mukaansa kumpaakin tilaa tarvitaan, jotta luova, täydentyvä ajattelun ja symbolisaation kehitys on mahdollista. ”Tunnelatautuneet ” mielikuvat hyvästä ja pahasta, ovat alku uusien asioiden prosessoinnille. Sadut ja kertomukset, joissa hyvä ja paha taistelevat ja hyvä voittaa ovat lapselle turvaa luovia vaikeiden tunteiden edelleen prosessoinnissa. Siispä ryhmän dynamiikassakaan vallitseva skitsoparanoidinen tila, osana heiluriliikettä, ei ole pelkästään taantumuksellista.

Polarisaation lisääntyminen on merkki yhteisön skitsoparanoidisesta tilasta

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, jos ryhmä ei kykene löytämään keinoja riittävän turvallisen yhteistyön ja yhteenkuuluvuuden ilmapiirin luomiseksi. Se on edellytys depressiiviseen positioon siirtymiselle.

Tällainen tilanne on yhteiskunnassa, jossa polarisaation kasvaessa ahdistus ja sen kokemiselta suojaava ”mustavalkoinen”-ajattelu lisääntyy.

Ryhmät käyttävät ahdistuksen sitomiseen muun muassa voimakasta pahuuden ja väärässä olon projisointia vastapuoleen.

Toisaalta omaan osaryhmään kuuluminen, jonka liimana on usein harhainen käsitys omien ajatusten erinomaisuudesta ja päämäärien oikeutuksesta, tuo kaivattua turvaa.

Tämä estää samalla tiedon ja totuuden käsittelyä kypsän inhimillisellä, realistisella ja integroidulla tavalla. Satujen mustavalkoinen, epärealistinen maailma sanelee elintärkeitä päätöksiä.

Depressiivisen position merkitys yhteisössä

Tuntuu siltä, että ihmiskuntana olemme pääosin skitsoparanoidisessa tilassa. Tai ehkä olemme vasta alle yksivuotiaan tasolla matkalla kohti kypsempää psyykkistä rakennetta, jossa depressiivinen positiokin on kollektiivisesti mahdollinen.

Depressiivisessä positiossa ryhmä kykenee tunnistamaan ja hyväksymään hyvien ja rakentavien ominaisuuksien lisäksi myös ”pahat”,  omaa etua hakevat pyrkimykset – ahneuden itsessään.  

Tämä johtaa kykyyn surra menetettyä ja kokea syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea aitoon haluun ottaa vastuuta ja korjata. Yhdessä on mahdollista hakea uusia todellisuuteen ja laajempiin kokonaisuuksiin perustuvia toimintamalleja.

Ahdistuksen vähentyessä tarve sen sitomiseen kontrolloivalla toiminnalla poistuu

Kyse ei kuitenkaan ole tunteiden vallasta, vaan päinvastoin. Tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen ei johda niiden vallassa toimimiseen. Tunteiden hyväksyminen vähentää ahdistusta. Ahdistuksen vähentyessä tarve sen sitomiseen kontrolloivalla toiminnalla poistuu.

Bionin mukaan vaikeus antautua depressiiviseen positioon liittyy tunteiden välttelyyn, mutta syvimmillään siihen, että niiden alla elämään liittyvä perustotuus ”emme tiedä juuri mitään” murentaa hallinnan harhan.

Tuntematon “O”

Bionin teoria on kauttaaltaan monimutkaista ja täynnä erilaisia käsitteitä sen ymmärtämiseksi. Yksi niistä ja jatkuvaa pohdintaa vaativa on ”O” (origin, ultimate reality, lopullinen totuus ). Se viittaa aisteilla havaittavan maailman tuolla puolella olevaan tuntemattomaan. Se ei viittaa tiedostamattomaan, vaan johonkin vieläkin vaikuttavampaan.

Bionin teoria on vaikuttanut  työhöni erityisen paljon, vaikka sen ymmärtäminen pysyy keskeneräisenä.

Rakastan kokemuksellisuutta ja tarinoita. Välillä uppoan niihin liikaakin, mutta teoriat luovat kannattelevaa rakennetta mieleeni, samoin kuin symbolit. Se on tukiranka työskentelylle.

O:n merkillinen käsite on kuitenkin yksi syy miksi Bionin muukin ajattelu tuntuu luotettavalta ja rehelliseltä. O tavallaan riisuu teorian lopulta poispäin vain mekaaniseen ajatteluun ja empiirisiin havaintoihin pohjautuvasta ajattelusta, väheksymättä niiden merkitystä.

“O” edustaa psykoanalyysin avoimuutta ihmisen todellisuudelle

Psykoanalyytikko, ryhmäpsykoanalyysin kouluttaja Esko Klemelä kirjoittaa teoksessaan Tuntemattoman psykoanalyytikko (Therapeia-säätiö, 2020 ): “Mielestäni O edustaa psykoanalyysin avoimuutta ihmisen todellisuudelle. Se on ikään kuin ajattelun ja kokemisen vapauden perusta. Se auttaa analyytikkoa asettumaan nöyrään asemaan tietonsa ja menetelmänsä soveltamisessa.” Käsitteenä O lisää ymmärrystä siitä kuinka vähäistä psykoterapeuttisten teorioiden tieto, kaikesta merkityksellisyydestään huolimatta, on elämän kokonaisuuden ymmärtämisessä.

Kun istuin isäni ruumiin vieressä viimeisen hengityksen jälkeen, tunsin valtavaa surua, kiitollisuutta ja rakkautta. Kaiken tämän ympäröi ainutlaatuisella tavalla suuri rauha. Muisto tästä hetkestä kannattelee minua edelleen.

Ranskalaisen filosofin Helen Cixousin alla oleva teksti on kaunis ja viisas. Se kertoo perustavaa laatua olevasta rakkauden kokemuksesta. Kuoleman lopullisuuden äärellä tämän kaiken alla kuultavan hyräilyn voi tavoittaa.

”Meidän sisällämme laulaa ensimmäinen nimetön rakkaus ruumiillisena,

ja vasta sitten ottavat kuvat, sanat ja ajattelu sen haltuunsa – jokaisen sisällä laulaa nimetön rakkaus, ennen kuin symbolinen otti hengityksen haltuunsa

ja alisti sen kielen erotteluja vaativan vallan alle”’

Helen Cixous