Näkymätön liittyminen ja viestintä

Korppi huutaa ja varoittaa kaikkia metsän asukkeja, kun yritän hiiviskellen löytää näköyhteyden metsässä liikkuvaan emohirveen ja sen vasaan.  Ei auta naamioitumiset eikä tuulen alta tulemiset. Seuraavaksi huutokuoroon liittyy lähellä laiduntava peura.

He ovat osa metsän näkyvää ja kuuluvaa viestintäjärjestelmää. Sen alla ja ympärillä on kuitenkin jotain paljon laajempaa ja syvempää, ihmisen tietoista informaatiota tuottavien aistien ulottumattomissa olevaa, useiden eliöiden ja kasvien muodostamaa, laajoja alueita kattavaa, toisiinsa yhteydessä olevaa elävyyden merta. Se on täynnä katkeamatonta ja tarkoituksenmukaista vuorovaikutusta.

Metsä puineen, kasveineen ja eläimineen on todellisuus, jonka tiivis osanen ihminen on aikanaan ollut. Pohjoiset kansat elivät sisällä luonnossa. He olivat osa luontoa. Osa sen elämää ylläpitävää kokonaisuutta. He eivät kokeneet oikeutta omistajuuteen tai valtaan. Vuorovaikutus oli koko elinympäristöä ja elämän luontaista kiertokulkua kunnioittavaa.

Ihmisen kyky tuottaa kokemuksellisuutta symbolimuotoon on luonut onneksemme aikakausien läpi kulkenutta kuvastoa, mytologiaa, tarinoita ja uskomuksia. Jo muinaiset kansat ymmärsivät, että ”näkyvä maailma ” ei ole ainoa todellisuus.

Tästä ajasta kummunneet myytit ja tarinat syntyivät niin ulkoisesta yhteydestä luontoon kuin ihmisen sisäisen maailman vaikeasti hahmotettavista kokemuksista ja tunteista. Ne puhuttelevat lajitovereita edelleen. Niillä on sisäisessä maailmassamme reflektiopintaa.

Ihmislajin huiman kehityksen kuluessa ”älyn avulla todistettu” on liiaksi erotettu olemassaolon muista ominaisuuksista. Eikä se ole ollut kovin viisasta.

Metsän puhe on selviytymisen ja elinvoimaisuuden ehto

Kirja Puut puhuvat (Minerva, 2023), on suloista ja mielenkiintoista luettavaa. Siinä kirjoittajien rakkaus metsää kohtaan välittyy tieteellisen tutkimustiedon läpi.

Uusin tutkimus on avannut ymmärrystä metsän uskomattomaan kykyyn aistia ja kommunikoida. Kaikki kasvit ja valtavat kaiken kattavat sienirihmastot - eliöt selkärankaisia myöten viestittävät ja ottavat vastaan viestejä yli lajirajojen.

Metsän puhe on selviytymisen ja elinvoimaisuuden ehto. Hengittävä äänien, tuoksujen, valon ja yhteistyön metsä kehittyy vahvaksi elämää ylläpitäväksi, luontaiseen kiertoon perustuvaksi yhteisöksi.

Metsässä hyvä ja paha, kaunis ja ruma, elämä ja kuolema  kietoutuvat  toisiinsa eikä niitä voi erottaa.

Yhteys metsään muuttui uskontojen ja kulttuurin kehityksen myötä. Luontouskonnot katsottiin pakanallisiksi.

Latinan sanan Foris tarkoittaa ulkopuolella sijaitsevaa. Euroopassa, kristillisellä ajalla metsää tarkoittavat sanat forest, foresta jne. pohjautuvat tähän ja kantavat merkityksellisyyttä, jossa se mikä ennen oli koti ja turva muuttui mielikuvien ja sanojen myötä itsen ulkopuoliseksi ja myös vaaralliseksi, epäpyhien voimien asuinpaikaksi.

Edelleen monet kokevat metsän kirkkona. Metsä avaa suoran yhteyden johonkin suurempaan, selittämättömään. Metsässä kuitenkin hyvä ja paha, kaunis ja ruma, elämä ja kuolema kietoutuvat toisiinsa eikä niitä voi erottaa.

Rene Descartesin (1596-1650) dualismiin perustuva ihmiskäsitys, jossa mieli ja ruumis käsitetään erillisiksi substansseiksi, seurasi luontevana jatkona yhteyden katkeamisesta luontoon ja ruumiillisen kokemuksellisuuteen. Hänen tunnettu lauseensa ”ajattelen, siis olen” korostaa ajattelun roolia ihmisen olemassaolon perustana. Tämä ajattelu vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen näkymättömänä länsimaiseen filosofiaan, vaikka ”Descartesin virhe” onkin laajasti tunnustettu.

Dualistisen ihmiskäsityksen tuottamat maailmasuhteen merkitykset ovat sukupolvien saatossa muuttuneet itsestäänselvyyksiksi, joiden vielä voimakkaampi kyseenalaistaminen on avain tämänhetkisten globaalien haasteiden ratkaisussa.

Luonnollista kiertokulkua säätelevät järjestelmät eivät perustu tietoiseen ajatteluun

Olisi erikoista ajatella, että metsä kokonaisuutena olisi tietoinen, ajattelisi, päättäisi ja toimisi sitten ikään kuin rationaalisesti kokonaisuuttaan parhaiten tukevalla tavalla. Elinvoimaa, luonnollista kiertokulkua säätelevät järjestelmät toimivat toisella tavalla, ne eivät perustu tietoiseen ajatteluun ja päätöksen tekoon. Syvimmiltään tämä koskee luonnollisesti myös ihmistä.

Valtaosa aivoihin liittyvästä tieteellisestä tutkimuksesta on keskittynyt siihen, miten ne ohjaavat kehoa. Noususuunnassa on tutkimus, jossa keskeistä on kehon tuntemusten yhteys aivoihin, mieleen ja tietoisuuteen, kertoo Aivotutkimuskeskuksen johtaja Tiina Parviainen Jyväskylän yliopistosta (HS Tiede 2021). Sen lisäksi, että aivomme vastaanottavat informaatiota ulkoapäin, tulee tietoa myös sisältäpäin. Tämä tieto vastaanotetaan automaattisesti. Kehoaisti on todennäköisesti merkityksellisempi kuin ulkoinen tieto. Se tuo tietoa omasta olemisestamme.

Tällä hetkellä tutkitaan yhä enemmän sitä, kuinka autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston signaalit vaikuttavat tiedonkäsittelyyn. Tieto autonomisen hermoston tilasta ikään kuin valuu korkeammille aivoalueille.

On esitetty, että autonomisen hermoston välittämällä tiedolla on keskeinen merkitys ihmisen minuuden ja olemisen kokemuksessa muutenkin kuin tunnekokemuksen osana.  Tämä ei ole yllättävää psykofyysisen lähestymistavan sisäistäneille kliinikoille.

Tutkimus laahaa käytännön kokemuksen perässä. Toisaalta elämää ylläpitävä monimutkainen kokonaisuus ei tule selitetyksi tiedon avulla kuin osina. Sen kokonaisuus on lopulta ihmisen ymmärrykselle liian monimutkainen.

Yhden ihmisen elämän toteutumisen arvioimista ilman yhteisön ja ympäristön vaikutusta, voi verrata käsitykseen, jossa yksittäinen puu voisi jatkaa elämänkiertoaan ilman vuorovaikutteista suhdetta ”puhuvaan metsään”.

Ruumiin  aistijärjestelmän ja kokemuksellisuuden sivuuttamista voisi verrata mielikuvaan puusta, jolla ei ole juuria.

Kun puhumme juuristamme viittamme usein jonkinlaiseen kuvaan sukupuusta tai yhteydestä paikkakuntaan, jossa olemme syntyneet. Vaistoamme helposti, että tässä on kyse jostain syvemmästä, joka viestittää tiedostamattomasta yhteydestä laajempaan kokonaisuuteen, jossa olemme kasvaneet.

Yhden ihmisen elämän toteutumisen arvioimista ilman yhteisön ja ympäristön vaikutusta voi verrata käsitykseen, jossa yksittäinen puu voisi jatkaa elämänkiertoaan ilman vuorovaikutteista suhdetta ”puhuvaan metsään”.

Ihminen on holobiontti

Halusimme tai emme, olemme  tiedostamattamme vuorovaikutussuhteessa paitsi toisiin ihmisiin myös kasveihin ja eliöihin ympärillämme. Ihminen on itse asiassa holobiontti eli useiden mikrobilajien ekosysteemi. 

Tuhannet mikrobit ihollamme ja suolistossamme ovat eläviä organismeja, joita ilman emme voisi elää. Ne vaikuttavat laajasti paitsi fyysiseen myös psyykkiseen hyvinvointiimme. Esimerkiksi mielialaa säätelevästä serotoniinista 90 % syntyy suolistobakteerien muokkaamana ravinnosta saamastamme tryptofaanista.

Jo varhaisessa mytologiassa näkymätöntä maailmaa on kuvattu ”vastamaailmana”. Vastamaailma ei kuitenkaan tarkoittanut kahdeksi jakautunutta käsitystä todellisuudesta, vaan rinnakkaistodellisuuksia, jotka olivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

Suomalaisessa kansanperinteissä ja saamelaisissa myyteissä tuonpuoleisen ylösalaisuus oli keskeinen osa näitä uskomuksia. Ylösalaiset puut heijastivat vastamaailmaa. 

Ymmärryksestä juuriston merkityksestä metsän aivojen kaltaisena viestijärjestelmänä, saattaa kertoa myös saamelaisten ylösalaisista kannoista tehdyt jumalkuvat.

Viestimme ja vastaanotamme tiedostamatta tietoa elävältä maailmalta ympäriltämme ja tietysti toisilta ihmisiltä. Viesti välittyvät tuon tahdosta riippumattoman hermoston, juuristomme, välityksellä myös kollektiivisesti. 

Sanominen ja sanottu

Ihmisyyden- ja kulttuurinkannattelijoina ovat kautta aikojen olleet sanat. Sanat kertovat kokemuksellisuudesta, mutta niillä on pyritty myös kontrolloimaan ja rajaamaan ja sulkemaan pois tietoisuus elämän hallitsemattomuudesta ja monisävyisyydestä.

Filosofi Emmanuel Levinas (ks. Levinasista) kuvaa tätä käsitteillä sanottu ja sanominen.

Levinasin teoksessa Toisin kuin oleminen (Autrement qu´etre au-delà de l`essence, 1974) nousee keskeiseksi kysymys eettisestä kielestä. Levinas määrittää eettisen ”kielen” sanomisena (le dire) , jota ei voida palauttaa sanottuun (le dit). 

Sanotun alueelle kuuluu se, mitä voidaan tietää ja hallita, määrittää ja kumota. Kaikki mitä voidaan sanoa, on se mikä voidaan tuoda julki vain sanottuna; kaikki mikä konkretisoituu, paljastuu tai manifestoituu. Sanominen puolestaan on asettumista esiin tai alttiiksi, vastaamista, joka toteutuu konkreettisen ruumiillisen olemassaolon tasolla. Tietysti sanominen voi ilmetä sanotussa. Sanat voivat olla kuitenkin vain sanoja.

Levinasin mukaan sanotun alueelle kuuluu kaikki, mikä voidaan tietää, hallita tai mistä voidaan puhua, kun taas sanomisessa on kysymys alkuperäisestä sosiaalisuudesta, kohtaamisesta aistien tasolla, fyysisestä kontaktista ja aistein koettavasta hauraudesta.

Yhteisön tiedostamaton ja aistitasolla vastaanotettu tieto

Näkymätöntä eli ei tietoista on myös suuri osa kommunikaatiosta ihmisyhteisöissä. Luonnollisesti  ihmisyhteisöt kommunikoivat tiedostamattaan myös muun elollisen ympäristönsä kanssa - yritetään rajoja luontoon rakentaa millä lailla tahansa.

Yhteys, tiedostamaton ja tiedostettu, syntyy aistien kautta. Olemassaolo on ruumiillista. 

Ajatukset ja sanat aistien kautta saadusta informaatiosta kumpuavat ruumiin elävyydestä. Sen kokemuksellisuudesta suhteessa sisäiseen ja ulkoiseen maailmaan. Ilman ruumista ajatukset ja sanat ovat vain dataa.  

Ryhmän defensiivisyys voi näkyä voimakkaana liittymisenä jonkun mielipiteen, aatteen tai johtajan taakse, syntipukkien etsimisenä, kuppikuntien muodostumisena tai kiusaamisena.

Kollektiivisesti kokemus turvallisuudesta ei  syvimmiltään perustu samoihin mielipiteisiin, edes arvoihin, vaan yhteenkuuluvuuden kokemukseen emotionaalisella tasolla. Itse asiassa silloin kun ryhmän tiedostamattomassa on käsittelemätöntä, tukahdutettua ahdistusta, alkaa niin yksilö kuten ryhmäkin käyttäytyä defensiivisesti. Se alkaa ikään kuin pelätä omaa varjoaan, nimeämätöntä.

Ryhmän defensiivisyys voi näkyä voimakkaana liittymisenä jonkun mielipiteen tai johtajan taakse, syntipukkien etsimisenä, kuppikuntien muodostumisena, kiusaamisena. Tämänkaltaisiin ryhmän reaktioihin tiedostamattomaan ahdistukseen turvaudutaan herkästi ja näemme sitä kaikkialla ja olemme siinä myös mukana. 

Tämänkaltaiset ilmiöt sitovat ja lieventävät yksilöiden ahdistuksen kokemusta, mutta eivät poista sitä yhteisöstä. Lisäksi ryhmän ahdistus kanavoituu edellä mainituissa, ryhmän defensiivisissä reaktioissa, joidenkin yksilöiden kannettavaksi esimerkiksi psyykkisinä tai fyysisinä oireina.

Ahdistusta aiheuttavat tunteet vaikuttavat ryhmän tiedostamattomassa. Defensiiviset keinot suojautua niitä vastaan asettavat esteitä liittymiseen. Ne vaikeuttavat, jopa estävät, ryhmän elinvoimaa, luovuutta ja yhteistyökykyä ylläpitävän viestinnän.

Ryhmässä yksin koettu pelko hajoamisesta, muuttuu liittymiseksi toisiin. Defensiivisyyden aiheuttama näkymätön aita yhteyden välillä katoaa.

Turvallinen liittyminen ryhmään tapahtuu, esimerkiksi psykoterapiaryhmässä, kun sen jäsenet ilmaisevat tunteitaan ja kokevat voivansa liittyä muiden ryhmän jäsenten tunteisiin. 

Emotionaalinen kokeminen on syvästi ruumiillista, vaikka voimme sitä myös sanoin kuvata. Levinasin käyttämä käsite sanominen kuvaa tätä. 

Se, mitä tunteista on ryhmässä sanottu ei ole merkityksellistä turvallisen liittymisen kannalta, ehkä vain tarpeellisia askelmia siihen. Sanominen on. Siihen liittyvään alttiiksi ja esiin asettumiseen liitytään ruumiillisella tasolla, kokonaisuuteen ryhmän jäsenenä. 

Työskentelyn syvetessä, voi tulla tilanteita, jossa koko ryhmä tavoittaa yhdessä jäsentensä kautta yhteyden torjuttuihin tunteisiin, myös sukupolvien taakkasiirtymään, joiden kokeminen yksilölle on yksin tuhoisan kivuliasta. Yksin koettu pelko hajoamisesta muuttuu liittymiseksi toisiin. Defensiivisyyden aiheuttama näkymätön aita yhteyden välillä katoaa. 

Ihmisyhteisö, joka ei ole kosketuksissa luonnolliseen viestijärjestelmäänsä, synnyttää mielessäni symboliikan puista, jotka eivät ole yhteydessä puhuvaan metsään. Se myös rampautuu kuten vanha metsä, joka monimuotoisuuden tuhoutuessa menettää olennaisen osan viestiverkoistaan.

Metsä kuitenkin kuulee sen mitä emme itse kuule; omat askeleemme.