Yksinäisyyden kokemuksesta, yhteisön ja kauneuden merkityksestä

Yksinäinen susi. Laumansa hylkiökö? Ei. 

Susilauma ei hylkää jäseniään. Yksinäinen susi on usein nuori yksilö, joka etsii omaa reviiriään, kumppania tai syntymälaumansa tilalle uutta laumaa, jossa voi lisääntyä. Kyse on siis koko lajin hyvinvointia ja tulevaisuutta turvaavasta ilmiöstä.

Itse asiassa susilauma pitää huolta kaikista jäsenistään. Se ei hylkää ketään ulkopuolelle.

Lähtökohtaisesti laumaeläimet huolehtivatkin heikommista jäsenistään, jos vain mahdollista. 

Onko yksinäisyyden kokemus tunne?

”Tunnen yksinäisyyttä”.  Yksinäisyys voi tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille. Tunne on toinen sana, joka saa erilaisia merkityksiä. 

Minulle yksinäisyys on kokemus. Sen alla sijaitsevat tunteet, emootiot. 

Sanan ”emootio” kantasana on latinaa, jonka juuret ovat verbissä ”emovere”, ”liikuttaa pois”.

Se siis viittaa liikkeeseen tai liikuttavaan voimaan, joka suuntautuu ulospäin.

Kun emootioon, vaikkapa suruun, liittyy turvallinen ruumiillinen kokemus virtaavuudesta, se koetaan lopulta helpottavana. Tunteiden ruumiilliseen kokemuksellisuuteen on olennaista pyrkiä myös vaikuttavassa terapiatyössä.  Ajatus siitä, että tuntee jotakin ei ole vielä virtaavuutta sisältä ulos. 

Yksinäisyyteen liittyvä ahdistus on hälytys

Yksinäisyyteen liittyvä ahdistus ei siis ole varsinaisesti tunne, vaan hälytys. Se on merkki kokemuksellisen tuntemuksen alla olevista emootioista, joiden tiedostaminen on vaikeaa, sietämätöntä tai kiellettyä.

Kielto tulee todeksi ruumiillisena jännittymisenä, hengityksen rajoittumisena, virtaavuuden pysähtymisenä, tietoisen mielen ollessa vielä tietämätön.

Yksinäisyyden kokemuksen alla olevia emootioita voivat olla esim. suru, kaipaus, pelko tai vihan ”eri alalajit”. Näille yksilö ei pysty saamaan kannattelua ulkomaailmalta, joka voi olla tai tuntua, omien sijoitusten vuoksi, kylmältä paikalta.

Haavoittavat kokemukset kurottamisesta kohti toisia ovat voineet johtaa omaan turvalliseen koloon vetäytymiseen niin syvälle, että sieltä on vaikea löytää pois.

Sääksen poikanen kokeilee siipiään

Tietty määrä ahdistusta voi  kuitenkin olla muutokseen työntävä kokemus. Se on epämiellyttävää, puristavaa, mutta saa yksilön tai ryhmän parhaimmillaan etsimään keinoa liikkua eteenpäin. Syntymään ahdingosta ulos, jos olosuhteet ovat riittävän turvalliset.

Linnunpoikanen alkaa tilan muuttuessa ahtaaksi naputtaa rikki suojaavaa munankuortaan. 

Sillä lisääntyvä ahdinko, turvallisen munankuoren sisällä, saa sen liikkumaan kohti munankuoren ulkopuolista  elämää ja lopulta omille siiville nousemista.

Turvallisuudesta luopuminen ja uuteen syntyminen vaatii rohkeutta. Sisäinen tai ulkoinen turvattomuus lamauttaa mahdollisuuden käyttää ahdistusta, ahtautta, stimuloivana voimana kohti vuorovaikutusta, kohti toisia. 

Yksinäisyys ei aina ole konkreettista, vaan se voi olla kontaktittomuuden kokemusta, vaikka toinen olisi ihan vieressä tai ryhmä olisi ympärillä, kuten seuraavassa Maaria Wirkkalan tekstissä kauniisti kuvaillaan.

”Linnan toisessa kerroksessa oli tarjoilua

niille jotka sitä halusivat

joukko naisia ja herroja puettuina kohtuullisesti

seurustellen seuraavassa kerroksessa.

Villiä seurustelua ja erilaisia juomia nautittiin kohtuullisesti.

Oli jotain pareja, jotka tanssivatkin.

Minä menin alas puutarhaan, jossa opetettiin ampumaan.

Puutarhassa oli istutettuja fasaaneja ja useita

ja fasaanit , jotka väsyivät ampumiseen menivät edessä

olevaan lammikkoon ja hukuttautuivat.

Jotkut fasaanit olivat kuollessaan sellaisia,

että takaosa oli helmillä tai jollain jalokivillä koristettu.

Paistettuja fasaaneita oli monta ja ne joilla oli

jalokivistä pyrstö olivat erittäin haluttuja.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Seurustelu

ystävällistä ja kohteliasta.”

(Maaria Wirkkala: Toinen kappale matkaa osa jostakin 1984)

Pelko lauman ulkopuolelle jäämisestä herättää kuolemanpelon

Tuhoisinta, ja myös yhteisön turvallisuuden kannalta vaarallisinta, on sellainen yksinäisyys, jossa yksilö kokee tulleensa tiputetuksi tukiverkkojen läpi. Tämä tarkoittaa syvää biologista kokemusta lauman ulkopuolelle jäämisestä ja tuhosta. Emootiona kyse on pelosta - kuoleman pelosta.

Kuoleman pelon käsittely on syvää sisäistä prosessointia vaativaa. Elinikäinen projekti. Usein viha astuu defensiivisenä tunteena suojaamaan tältä pelolta.

Psykoterapiassa tapa työstää ja tutkia pelkoja liittyen työn, ihmissuhteen, terveyden tai muun vastaavan menetykseen voisi olla mennä ajatuksissaan kohti pahinta. Jos pahin tapahtuisi - mitä sitten tapahtuisi? Millaista elämäsi sitten olisi? 

Lähes aina näissä ajatusketjuissa päädytään  jonkinlaiseen kauhuun toimintakyvyn menetyksestä tai  ”sillan alle joutumisesta”. Kukaan ei auta, minulla ei ole enää mitään, ei asuntoa, ei ruokaa, ei ihmissuhteita. Olen täysin yksin. Halveksittu.

Vaikka emme olisi kokeneet tällaista yksin jäämistä, olemme nähneet, että joillekin käy tässä laumassa niin. 

Kollektiivinen reaalinen on vaiennetun kauhun aluetta

Sama lohduton, kuolemankauhua sisältävä yksinäisyys kohtaa meidät, kun emme saa apua läheisellemme tai häntä ei pelasteta tilanteesta, joka uhkaa hänen henkeään. Laumaeläimenä meihin on rakentunut biologinen oletus siitä, että lauma suojaa. 

Tämä tilanne on tuttu monille läheisille, jotka kokevat epätoivoa yrittäessään löytää tarvittavaa apua esimerkiksi vanhuksille, päihde- ja/tai vakavista mielenterveysongelmista kärsiville rakkailleen. ”Palvelujärjestelmään” on sijoitettu suojaava laumamme, ja näissä tilanteissa sen kasvottomuus paljastuu. Sijoitus paljastuu illuusioksi.

Nämä tilanteet tiputtavat myös lauman ulkopuolelle jääneen läheiset kontaktiin kollektiivisen reaalisen kanssa. Psykoanalyytikko Jacques Lacanin (1901-1981) teoriassa ”reaalinen” on sitä mistä emme voi puhua, koska se on kielen ulottumattomissa. Se voi olla traumaattinen, vaikea ja vaikeasti käsiteltävä asia. Se on aina läsnä ja aina samalla paikalla. Se jatkaa vainoamistaan yhteisöissä, oireiden ja tuhoavan käytöksen muodossa, ellei se tule symbolisaation kautta yhteisesti jaetuksi.

Välinpitämättömyys on yksi vihan alalajeista 

Läheisellä rakkaus voi olla voima, joka estää katseen pois kääntämisen. Katseen pois kääntäminen ei syvimmiltään kuitenkaan onnistu muiltakaan, vaan myös ne, jotka eivät koe, ”näkevät”, vaikka sulkisivat silmänsä. Ihmisen tarve perustaa turva kontrolliin ja tietoon estää kollektiivisen reaalisen kohtaamisen.

Jokaisessa yksilössä ja yhteisössä on vaiennettu alue, joka samaistuu tähän kauhuun ja yksinäisyyteen, kuoleman pelkoon. Suojana tälle sietämättömälle, defensiiviset tunteet astuvat näyttämölle. Välinpitämättömyys on yksi vihan alalajeista.

Kun ”se” tapahtuu yksilölle, se tapahtuu koko laumalle. Lauman turvattomuus tulee todistetuksi. Pahimmillaan se johtaa yksilöiden yhä pahenevaan, tiedostamattomaan, tarpeeseen rakentaa omaa yksilöllistä suojaa kollektiivista reaalista vastaan yhteisön elpymisen kustannuksella.

Martti Siiralan (1922-2008, psykoanalyytikko, psykiatrian dosentti) tekstit koskettavat minua “rivien välistä” nousevalla, avaavalla tavalla . Hän on kuvannut omaa ajatteluaan osallistuvaksi, ahdinkoa jakavaksi femenologiaksi, joka on kapinointia lokeroivaa ja reduktionistista ajattelua vastaan. Siirala on lausunut:“Kollektiivista vastustusta kohtaa aina sellainen, joka on epämielyttävyydessään inhimillisesti erittäin merkittävää”.

”Kaiken ennaltatietävyys sulkee elämän ulkopuolelleen ja estää sen ilmaantumisen ja puhuttelevuuden. 

Pysähdymme yksiulotteiseen totuuteen tai nimettömään kohtaloon siksi, että meitä pelottaa nähdä elämän kauheus, paha ja kuoleman voimat. 

Ihminen on hyvä ja paha, oivaltava ja harhainen ja olemukseltaan löydettävissä sekä parantavasti kohdattavissa, vain kun suostutaan kohtaamaan pahinta ja vääristyneintä ja kulkemaan sen lävitse. 

Kuoleman kaikkiallisuus elämässä voi olla tuhoisaa, kuolemaa kuolemaksi 

tai sitten osa elämän täyttymystä, riippuen siitä

onko kuoleminen sijattuna toivon ja rakkauden yhteyteen vai ei ”

- Martti Siirala

Elokuva: Kertomus urheasta emokarhusta

Eläinten maailmassa vahvin ei aina tuhoa heikompaa

Tässä pienessä elokuvassa esittelen nuoren emokarhun ja sen luonnollisen reaktion pentujaan uhkaavaan vaaraan. Hän koskettaa minua syvästi.  Ytimestä tuleva halu ja voima suojella omia lapsiaan on psyykkisellä tasolla tunnistettava. Emokarhukin on yksin, mutta sillä ei ole ihmismäistä yksinäisyyden viittaa.

Tämä on myös kaunis kertomus luonnollisista tapahtumista ja toimintamalleista.

Luonnossa elävillä karhuilla ei ole ihmisen monimutkaiseen psyykkiseen rakenteeseen liittyviä sisäisen maailman, sukupolvien taakan ja oman elämän kokemusten pohjalta syntyneitä sijoituksia ulkomaailmaan. Ne eivät jännity ruumiillisesti ”ihan vaan varmuuden vuoksi”. 

Emokarhu on kyllä valppaana astuessaan pentujen kanssa avoimeen maastoon, jossa vaara saattaa uhata.

Myöskään uhassa, tässä tapauksessa vieraassa uroskarhussa, ei ole pahuutta. Sen käytös perustuu biologiaan. Se haluaa jatkaa sukuaan mahdollistamalla naaraan tulon kiimaan nopeammin, sen menettäessä pentunsa.

”Pahuus” on ihmisen ominaisuus, jossa vaikeus olla kontaktissa sisäiseen maailmaan aiheuttaa tunteiden ja reaktioiden hillittömyyttä, jota paradoksaalisesti joskus kutsutaan eläimellisyydeksi.

Eläimet elävät tässä hetkessä. Ne kykenevät vuorovaikutukseen, jossa vahvin ei aina tuhoa heikompaa, kuten elokuvassa näemme. Ne toimivat myös oman lajinsa parhaaksi eivät vain omien geeniensä levittämisen ajamina.

Emokarhun palautuminen äärimmäinen stressaavasta tilanteesta on myös koskettavaa. Sille ei jää ruumiillisen luonnollisen reaktiivisuuden ansiosta itse tilanteessa ja sen jälkeen kannettavaksi ”traumaa” tapahtuneesta.

Kauneus auttaa kestämään, hyväksymään elämään ja ihmisten maailmaan sisältyvää kauheutta osana elämän monisävyistä kudosta

Piilopirttini on vanhojen puiden mailla, ikiaikaisen kallion päällä. Siellä on myös lintujen, supikoirien, oravien, hirvien, kauriiden, peurojen, kettujen, mäyrien ja ilveksen koti. Talven hetkissä tätä kaikkea ympäröi syvä, pehmeä hiljaisuus.

Kun ajelen tänne, koen syvää järkytystä ja surua uusista avohakkuista, joille ei näytä tulevan loppua. Eläimet joutuvat koko ajan ahtaammalle. Myös minä.

Elämme järjestelmällistä kauneuden tuhoamisen aikakautta.

Kauneus auttaa kestämään, hyväksymään elämään ja ihmisten maailmaan sisältyvää kauheutta osana elämän monisävyistä kudosta. 

Luonnon arvon ohittaminen on tuhoavaa lajimme fyysisen selviytymisen kannalta, mutta se tekee mahdottomaksi myös psyykkisen kollektiivisen reaalisen kohtaamisen. 

Pakokeinoja sen kohtaamisesta ja yhteisestä jakamisesta sekä merkkejä kauneuden katoamisen hinnasta tulevat enenevissä määrin olemaan erilaiset riippuvuudet esimerkiksi viihteestä, hillittömästä kulutuksesta, päihteistä, ulkokohtaisesta arvostuksesta sekä yhä vaikeammin hallittavat psyykkiset- ja somaattiset sairaudet. Nämä estävät samalla yhteisöllisen yhteenkuuluvuuden kokemuksen, turvallisuuden ja ihmisen luontaisen luovuuden.

Kauneus on liittymistä toisiin ihmisiin turvallisesti, niin että jokaisen ainutlaatuisuus tulee hyväksytyksi ja jokaisen merkityksellisyys huomatuksi koko yhteisön hyvinvoinnin kannalta. 

Tämä on ainoa keino turvata yksilön halu ja uskallus olla osa yhteisöä sitä tukevilla, rakentavilla tavoilla.

Vastasyntynyt kurottaa koko olemuksellaan kohti toista ihmistä. Silmämme syttyvät toisista koko elämän ajan. Rakkaan kädenpuristus elämän viimeisillä hetkillä. Maaria Wirkkalan teksti kuvaa tätä elämän polkua.

”Perillä on paikka, mutta perillä on myös sinne kuuluvat ihmiset.

Maisema edellyttää ihmistä, sikäli se erilainen kuin luonto, joka ei edellytä ihmistä.

Perillä on mahdollisuus kuulla omat ajatuksensa, olla osa jotakin. ”

- Maaria Wirkkala